Huippuvuorten lumimyrskytarina vuodelta 2006

DSCN1397

Tässä vanhaan blogiini vuonna 2006 kirjoittamani kertomus. Taustatiedoksi, että olimme Katrin kanssa suunnitelleet reilun kahden viikon kevätvaelluksen huhtikuisilla Huippuvuorilla (Svalbard), kohteena Huippuvuorten korkein kohta Newtontoppen pääsaarella (eli Spitsbergenillä). Kolmen-neljän päivän jälkeen saimme maistaa arktista myrskyä kaikilla mausteilla. Onneksi sentään allaolevan kertomuksen jatkeeksi tehtiin vielä paluu maastoon viiden päivän minivaelluksen merkeissä. Muistona matkasta on kuvia hienoista maisemista, opettavaisia kokemuksia, sekä Longyearbyenistä ostettu erinomainen talviteltta Helsport Svalbard 3.

***

Elämäni ensimmäinen kokemus siitä ettei teltta olekaan riittävä suoja lumimyrskyssä. Itätuulen voimakkuudeksi mitattiin Longyearbyenin lähellä Adventdalenissa 25 m/s, puuskissa 28 m/s, ja ylhäällä jäätiköllä Philippbreenin ja Filchnerfonnan reunamilla, jossa olimme, saattoi viranomaisten mukaan tuulla huomattavasti kovempaa. Jäätiköltä lähes hirmumyrskyn voimalla puhaltavan tuulen kuljettama lumi hautaa kaiken alleen. Pysähdyttyään lumi kovettuu nopeasti panssarimaiseksi massaksi täsmälleen samoin kuin lumivyöryn jälkeen.

Pystytimme siis teltan whiteoutissa tuulen noustessa. Nollanäkyvyydessä valittiin sellainen paikka jossa tuntui olevan vain kovaa lunta, ei siis keaskeltä pehmeitä kinoksia. Mitään kuoppaa tms ei kaivettu. Oli lauantai-ilta. Yön aikana myrsky koveni, ja heräsimme valon puutteeseen – teltan päälle oli kertynyt lunta. Aloitimme lapioinnin. Yöllä vielä riitti kun kävimme pari kertaa ulkona lapioimassa, mutta aamulla lunta tuli jo niin paljon että lapiointia piti tehdä jatkuvasti. Jo 10-15 minuutin tauko sai teltan oven peittymään vaarallisesti. Aluksi lunta kertyi teltan seiniä vasten sivuille ja ovea vasten. Tuulen puoleiselle seinälle lumi kertyi noin puolen metrin päähän teltasta. Sunnuntaina päivällä ja illalla alkoi myös tuulen puoleinen seinä peittyä lumeen. Myöhään sunnuntai-iltana kun totesimme ettemme enää jaksa lapioida yön yli, soitimme kuvernöörinviraston päivystysnumeroon, ilmoitimme mikä on tilanne, ja tiedustelimme säätietoja. Ensimmäisen puhelun jälkeen soitettiin sovitulla tavalla vielä pari kertaa tunnin välein – viimeisen puhelun aikana he ilmoittivat käynnistävänsä pelastusoperaation. Meidän tulisi vain sinnitellä lapion varressa kunnes he saapuvat. Myrskyssä ja whiteoutissa ei helikopteri voi lentää, joten moottorikelkkapartion arvioitu saapumisaika olisi joskus seuraavana aamuna.

Lumen kertymisestä alueelle kertoo parhaiten se, että jääkarhulangan (tripwire) kepit peittyivät kahdesti lähes kokonaan, vaikka ne välillä käytiin nostamassa uudelleen hangen pinnalle. Teltan ympärillä kävellessä yllättävintä oli se, että lumikerros oli kovettunut kivikovaksi – aivan samalla tavoin kuin lumi kovettuu lumivyöryn jälkeen. Kun päätimme lähteä liikkeelle, telttaa ympäröivä kovettunut lumikerros ulottui lähes teltan korkeimman kohdan tasalle. Myrskyn ollessa kovimmillaan ei jääkarhulangan keppejä enää kunnolla nähnyt teltan ovelta. Toisen meistä täytyi olla koko ajan lapioimassa. Käytännössä lunta lapioitiin tauotta.

Kuultuamme tilanteen totesimme että on toivotonta yrittää sinnitellä paikoillaan koko yötä, joten kokosimme kaikki varusteemme koko ajan lumen kanssa kamppaillen. Jopa telttakin saatiin myrskyssä ehjänä purettua. Lähdimme hiihtämään omaa GPS:n tallentamaamme reittiä takaisin kohtia Von Postbreenia ja edelleen Tempelfjordenia. Noin 4-5 tuntia myrskyssä hiihdettyämme pääsimme vähän suojaisempaan paikaan, jossa satelliittipuhelimeen puhuminen oli mahdollista. Soitimme taas viranomaisille, ja saimme kuulla moottorikelkkapartion olevan jo alueella. Annettuamme uuden sijaintimme kohtasimmekin pian kuvernöörinviraston ja Punaisen Ristin etsintäpartion. Olimme väsyneitä ja nälkäisiä pitkäkestoisen lapioinnin ja sen päälle tehdyn hiihtorupeaman jälkeen, muuten hyvässä kunnossa. Olimme kyllä ehtineet vähän syödä lepovuorojemme aikana. Teltan eteisessä pystyi keittelemään koko ajan, sinne lumi ei tunkeutunut.

Vaatteet ja varusteet toimivat myrskyssä hyvin, eikä mikään pettänyt. Säilyimme verraten kuivina ja lämpiminä koko ajan. Hikisen ja märän lapiointiurakan jäljiltä tosin olimme jo siirtyneet varavaatteiden käyttöön alusasujen ja välikerroksen osalta.

PLB-hätämajakkaa emme aktivoineet. Se oli koko ajan toisella meistä vaatteiden alle puettuna. Olimme päättäneet että se aktivoidaan vain äärimmäisessä hätätilanteessa – kun teltta on menetetty, toinen meistä on pudonnut railoon eivätkä pelastautumistoimet suju harjoitellusti esimerkiksi loukkaantumisen takia, tai jotain vastaavaa.

Longyearbyenissä meille kerrottiin että olemme tehneet kaiken oikein – tähän ilmiöön ei voi täysin varautua. Ainoa asia jonka voi lisäksi tehdä, on jatkuva säätietojen seuraaminen satelliittipuhelimen välityksellä ja ennusteen huonontuessa kääntyminen lähimpään tunnettuun suojapaikkaan. Ongelmana vain on ettei avoimella jäätiköllä juuri ole suojaa. Keskustelun päätteeksi pelastuspartiota johtanut poliisi esitteli meille vapaamuotoisemmin valokuvia aikaisemmista vastaavan kaltaisista tapauksista, mm. kolme viikkoa aiemmin sattuneesta puolalaisten hautautumisesta. Ammatikseen maastossa liikkuvan näkökulmasta meidän ja muiden suomalaisten käyttämä reitti on kuulemma tänä vuonna ollut huonoin mahdollinen valinta. ”Jos minulta olisi kysytty,” hän sanoi, ”olisi suositellut kokonaan toista reittiä Billefjordenin pohjukasta. Se on tänä vuonna ainoa turvallinen valinta”.

Longyearbyenissä eräs henkilö keskustelussa totesikin, että Huippuvuoret on arktista aluetta – alueella liikuttaessa on hyväksyttävä se tosiasia että luonnonolosuhteisiin ei voi täysin varautua ja olosuhteiden huononeminen väärällä hetkellä voi johtaa vaeltajien kuolemaan.

Pari päivää Longyearbyenissä vietettyämme lähdimme vielä viideksi  päiväksi takaisin maastoon. Se kannattikin, säät muuttuivat ja näimme Huippuvuorten kauneuden. Vielä jonain kevättalvena palaamme tavoitteena Newtontoppen – niin meitä kehottivat tekemään niin kuvernöörinviraston poliisit kuin muutkin kohtaamamme ihmiset.

3 Comments on “Huippuvuorten lumimyrskytarina vuodelta 2006

  1. Koskettava retkikertomus Huippuvuorilta, pistää ajattelemaan syvemmin asioita. Upeita kuvia karunkauniista luonnosta ~ onneksi selviydyitte vaaroista.
    Äskettäin tuli luettua Huippuvuorten asukkaiden elämästä tuolla pohjoisella Norjan saarella, jossa jääkarhut ovat tavallinen näky ~ vaikka suoja-aitoja on turvaamassa asutusta.

  2. Huippuvuorista kiinnostuneille olisi tänäiltana 4.9.-13 tarjolla infotilaisuus klo 18.00-19.30! Tähtäimessä Huippuvuoret-kurssi järjestetään Helsingin aikuisopiston kautta, voi ilmoittautua vasta infon jälkeen. Matka olisi heinä-elokuussa 2014. Töölöntullinkatu 8.

    • Kiinnostava infotilaisuus, tämän reissun missaan. Ehkä joskus tuonne asumaan. 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s